Olen turkulainen taiteilija Vilma Sinivaara.

Inspiraationi lähteenä toimivat kasvot ja ihmiskeho.

Teoksina toteutan veistoksia savesta ja puusta, sekä maalauksia, joihin on usein yhdistetty muotoilua. Viime aikoina olen toteuttanut myös aidon ihmisen kokoisia veistoksia ja nukkemaisia teoksia.

Henkilökohtaisesti pidän taiteesta, joka ei ole täysin abstraktia.

Suurin osa teoksista on toteutettu osittain kierrätysmateriaaleista.

Järjestän aktiivisesti näyttelyitä, joihin voit halutessasi tutustua sivuston niille varatusta osiossa.

Mikäli sivuilta löytyy juuri sinua kiinnostava teos, ole yhteydessä niin keskustellaan asiasta! Helpoin tapa olla yhteydessä on laittaa minulle sähköpostia osoitteella

vilmasinivaara.art@gmail.com

Ostopäätöstä ei tarvitse (eikä saa tehdä) näkemättä teosta, sillä haluan että taiteellani on 150 % takuu siitä, että se on juuri sitä, mitä ostaja haluaa!

Työtilani sijaitsevat kotini yhteydessä Turun keskustan läheisyydessä.

Teosten kuljetus pääkaupunkiseudulle on mahdollista erikseen sovittaessa.

Vilma

Tarina on kipeä ja henkilökohtainen, mutta haluan kuitenkin jakaa sen teille.

NÄIN MINUSTA TULI TAITEILIJA (Näin se oikeasti meni..)

Oli toukokuu 2022. Elin parisuhteessa, joka oli muuttunut helvetiksi. Puolisostani oli tullut täyspäivänen alkoholisti.

Kuulin päivittäin miten vanhalta ja kamalalta näytän, niin vartalostani kuin kasvoistani. Olin hänen sanoillaan ärsyttävin ihminen, jonka hän oli koskaan tavannut. Kauppaan en olisi saanut mennä ilman silmälaseja, koska silmäpussini olivat niin suuret. Hän suorastaan hätääntyi, jos yritin tehdä niin. Portaissa tömistelin hänen mukaansa niin, että hän uhkasi katkasta akillesjänteeni pesäpallomailla. Kun istuimme autossa, hengitykseni haju oli niin tukahduttava, että minun olisi pitänyt olla puhumatta.

Tässä pintaraapaisu siitä kaikesta mitä sain kuulla. Lisäksi hän haukkui kolmea lastani minulle niin rumilla adjektiiveilla, etten voinut kenenkään pystyvän keksimään sellaisia. Niin kuin olisi itse saatanan kanssa keskustellut, totesimme yhden parhaimman ystäväni kanssa, joka eli silloin suurin piirtein samanlaisessa elämäntilanteessa.

Lopulta hän lähti jonkin käsittämättömän riidan päätteeksi. Kului muutama viikko, jona aikana keräilin itseäni ja päätin ottaa yhteyttä kiinteistönvälittäjään talomme myyntiin liittyvissä asioissa. Tein myyntisopuksen, jossa pyyntihinnaksi määräytyi juuri se summa minkä oletinkin asunnon arvoksi.

Pitkän väännön asumisoikeusyhtiön ja pankin välillä sain kuin sainkin asumisoikeusasunnon minulle ja pojalleni rivitalosta, koska kerrostaloon minusta ei ollut muuttamaan. Pankkiin piti todistaa olevansa tarpeeksi varakas – asumisoikeusyhtiöön taas tarpeeksi "köyhä" jotta oikeus asuntoon oli. Prosessi oli kuluttava, mutta sain sen päätökseen päättäväisyydelläni ja muutimme poikani kanssa pois tuosta kirotusta talosta heinäkuussa 2022.

Remontoimme kodin siskoni avustuksella oman näköiseksi. Fiksasin keittiön ja rakensin kierrätysmateriaaleista saarekkeen. Elämä alkoi näyttää valoisammalta ja vähemmän ahdistavalta, vaikka säpsähtelin edelleen tölkin avausääntä ja huomasin mm. väistäväni siskoani, kun valmistimme aamiaista ja paahdoimme leipää. Niin pelokas olin.

Tuli elokuu 2022. Entinen puolisoni kaatui humalassa ja hänen olkapäänsä murtui. Sähkön hinta alkoi hipoa 40 senttiä kilowattitunnilta. Eksän tulot romahtivat ja hänen piti tietenkin säästää joka ainoa mahdollinen penni juomiseen. Jouduin lypsämään häneltä rahaa talon kuluihin, asuntolainamme olivat sentään erilliset. Lopulta kiinteistövälittäjältä tuli viesti, ettei asuntoa voinut myydä sopimuksessa olevalla hinnalla koska naapuri kaduilla oli kaksi vastaavaa asuntoa 1/3 pienemmällä hinnalla. Mietin asiaa.

Tuli lokakuu. Entisen puolison sairausloma jatkui ja häneltä oli entistä vaikeampi saada rahaa kuluihin. Hän myös uhkaili minua talon polttamisella ja itsensä tappamisella useita kertoja viikossa. Säästin viestit ja mietin tarkoin vastaukset. Puheluihin en enää vastannut.

Lopulta tuli viikonloppu, jolloin oli päätöksen aika. Olin yksin. Kävin läpi varmasti kaikki tunnetilat mitä ihmisen on mahdollista tuntea. Itkin, raivosin ja makasin lattialla. Kuuntelin ruumisarkkuasennossa luurit päässä Children of Bodomia ja Europen Scream of Anger biisin ainakin 10 kertaa. Tuntui että pääni räjähtää. Kukaan ei voinut auttaa, päätökset oli tehtävä itsenäisesti.

Tuli keskiviikko 12.10.2022. Marssin asumisoikeustoimistoon ja irtisanoin asumisoikeusasuntoni, jossa oli kolmen kuukauden irtisanomisaika. Jos en olisi tehnyt niin olisi tullut konkurssi. En olisi yksin selvinnyt tämän asunnon kuluista ja talomme tulevan talven sähkölaskuista. Oli pakko muuttaa takaisin helvetin esikartanoon hullun alkoholistin seuraksi. Kahdeksanvuotias poikani, joka yleensä oli kovin reipas, itki huutoitkua.

Samana iltana sain päähäni marssia Tigeriin. Ostin pienen taulunpohjan ja lyijykyniä, joissa oli pyyhekumi päässä. Tuona iltana "maalasin" taulun noilla lyijykynän kumipäillä. Taulu oli pieni ja tumma. Siinä oli sulkamaisia vetoja kahden ympyrän sisällä. Kerroin asiasta siskolleni, johon hän totesi; "Sä teit mitä?"

Seuraavana päivänä menin töihin, jossa oli syyslomaa edeltävällä viikolla hiljaista. Yhtäkkiä sain päähäni piirtää. Piirsin naisen lyijykynällä kopiopaperille. Pään muotoon otin mallia nettikuvasta, muuten hahmo piirtyi kuin itsestään. Hämmästyin. Jaoin kuvan ja sain paljon kommentteja. (Kolmenkymmeneen vuoteen en ollut piirtänyt kuin epämääräisiä ajo-ohje raapustuksia Turun Sanomien kulmiin.)

Tästä se sitten lähti. Illalla kotona aloin piirtämään pieniä ihmisfiguureita paperit täyteen. Sitten siirryin hieman suurempiin. Piirsin lapsia, aikuisia ja mm. koiria. Julkaisin kuvia ja sain hämmentyneitä kommentteja ystäviltäni. "Olen tuntenut sinut 30 vuotta, miksi en tiennyt, että osaat piirtää?" Vastasin että et ole voinut tietää koska en tiennyt sitä itsekkään. Perheeni oli hyvin hämmentynyt. Siskoni, joka tuntee minut läpikotaisin, kertoi tunteneensa suurta hämmennystä tilanteessa. Päivät kuluivat. Monena iltana totesin, että mitä jos aamulla herään enkä enää osaakaan piirtää? Kädet piirsivät ja tuntui siltä, että jonkun muun aivot ohjasivat niitä.

Sitten päätin kokeilla, pystyisinkö maalaamaan ns. "taidenäyttely taulun". Hain tarvikkeet ja ryhdyin toimeen. Maalasin taulun, johon piirsin kolme hahmoa, joista yhdellä oli huppu päässään. Teoksen nimeksi tuli "Viikatemies". Keskustelin maalatessani samalla ystäväni kanssa elämän kauheudesta, kunnes taulu oli valmis ja lähetin hänelle kuvan viestiketjun jatkeeksi. Hän vastasi; " Mitä helvettiä Vilma, teitkö sä ton?". Tämän jälkeen tein useita maalauksia viikossa.

Tuli muuton aika ja jatkoin maalaamista, kunnes koitti helmikuu 2023 ja hiihtolomaviikko, jonka vietin yksin kotona. Olin ostanut taulujani varten ilmassa kuivuvaa savimassaa paketin, mutta koska oli lauantai-ilta eikä minulla ollut mitään tekemistä päätin kokeilla veistoksen tekemistä.

Tavoitteenani oli tehdä kaunis nainen, mutta veistos muistutti kuitenkin kiinalaismiestä. Innostuin kuitenkin niin että aloin tehdä lähes joka ilta uuden ja uuden veistoksen.

Vuoden päästä päätin kokeilla kokonaisen ihmisen kokoista nukkea ja nyt olen tässä.

Matkan varrella on vielä paljon muutakin mutta paperi taitaa loppua jo kesken…